Jaksoimpa lukea jopa sen tänään, vaikka muuten olen ollut pääasiassa pahalla päällä. Sunnuntai-liitteen pääsivulla oli juttu 67-vuotiaasta psykologista Katriina Koskelasta, joka sai kaksi vuotta sitten kuulla sairastavansa tappavaa keuhkosyöpää. Silloin hänelle annettiin elinaikaa vain 10 kk. Sitkeydellä ja osittain varmasti saaduilla hoidoilla hän on elänyt näin pitkään. Oli koskettavaa lukea toisen syöpäpotilaan mietteitä elämästä ja tulevaisuudesta ihan konkrteettisesti. Lohdullista tietää että joku muu ajattelee samoja kysymyksiä kanssani.  Mitä kun ei viitsi ostaa uutta sohvaa kun ei usko ehtivänsä nauttia siitä? Mitä kun pelkää kipuja enemmän kun kuolemaa? Mitä voisi jättää lähimmäisille muistoksi itsestään? Miten suunnitella omat hautajaisensa niin etteivät lähimmäiset kauhistu? Kuinka reipas pitää jaksaa olla?

Katriina Koskela on saanut kaipaamansa toivoa uusista yksityisistä syöpäklinikoista ja lääkkeistä. Hän on myynyt mökkinsä ja osan omaisuudestaan rahoittaakseen mm. virushoitoja. Itse olen aika kaksijakoinen näiden asioiden suhteen. Ensinnäkään virushoidot auttavat pääasiassa vain kiinteitä syöpäkasvaimia sairastavia, ei siis minua. Toiseksi niistä on kuitenkin suhteellisen vähän tutkittua puolueetonta tietoa. Toisaalta julkisilla varoilla ei kaikkea, jopa parantavaa hoitoa, pystytä maksamaan. Se on vain fakta ja sillä selvä. Onneksi itselläni on vakuutus, joka kenties korvaa mahdolliset uuden upeat lääkkeet, jos nyt joku sellaisia viitsii keksiä. Tällä hetkellä sellaisia ei ole tähtäimessä kuin yksi, jota olen jo saanut ihan julkisen puolen kautta (mutten rahoilla) kokeilla. Myyntilupa valmisteelle olisi jo Saksassa ja Sveitsissä, joten ei kun fillari myyntiin, muuta omaisuutta kun ei oikein taida olla, ja matkustamaan em. maihin. No tosiasiassa erityisluvallahan nuo sairaalat tuota hankkivat, vaikkei kaikki lääkkeet vielä olisikaan saaneet myyntilupaa suomessa. Hinnasta vaan ei minulla ainakaan ole tietoa. Yleensä tuhansia euroja/ hoito. Toistuvasti.

Sain ihanalta salaiselta leivontaystävältäni valtavan paketin. Ja se oli kyllä todella iloinen yllätys, ja erittäin erittäin mieluinen. Ekassa kuvassa paketti vielä avaamatta, mutta katsokaa kuinka kaunis se on. Mukana oli myös ajatuksella kirjoitettu kirje, jossa oli minulle tärkeä leivontavinkkikin mukana!

Mitäs paketti sitten sisälsi:

- Ihana kirjeen!

- Suklaatia, NAM!

- Aitoa vaniljasokeria.

- Suklaamuotti (tarpeeseen todella!)

- Ja sokerina pohjalla, tuon uskomattoman

rasian,  joka sisälsi kuusi

espressokuppi-settiä.

Siis lautaset ja mukit!

ISO KIITOS SLYNI!

Niin eilen siis eksyin illalla vielä myöhään katsomaan ystäväni kanssa elokuvaa Jos rakastat. Kyseessä on ensimmäinen suomalainen täyspitkä musiikkielokuva ja samalla Neil Hardwickin ensimmäinen pitkä ohjaustyö. Näyttelijäkaarti oli suhteellisen nimekäs, mutta sitäkin nimekkäämpi oli musiikkikaarti. Löytyi kyllä laidasta laitaan biisejä suomipopin historiasta. Ehkä juuri tämä oli se, mikä sai minut innostumaan. Arviot elokuvasta ovat olleet lähes murskaavia. Tottahan se on toki, että näyttelijöiden, siis päänäyttelijöiden kokemattomuus näkyi kauas, samoin kuin pienehkä budjetti verrattuna suureen maailmaan. Silti mielestäni elokuva oli suomalaisessa mittakaavassa onnistunut. Samalla hauska, koskettava ja puhutteleva.

Kyseessähän oli Topeliuksen Adalmiinan Helmi-sadusta vaikutteita saanut, Katja Kallion kirjaan perustuva elokuva, joka kertoo äitinsä menettäneestä rikkaan ministeriperheen pikkutytöstä, josta kasvaa julma tyranni ja kaiken ainasaanut lellipentu. Onnettomuus ja muistinmenetys muuttavat kaiken, ja tyttö, nuoreksi naiseksi jo kasvanut, rakastuu maahanmuuttajapoikaan. Toki tarina on niin tuttu, että loppu oli ennalta arvattavissa, mutta kaikin puolin hyvä leffa, joka tulee varmastikin ostettua myös dvd:nä.

Kävin eilen elokuvissa, ja siten tuli mentyä myöhään nukkumaan. Olin tosi pahalla päällä ennen kuin nukahdin, joten ehkä en saanut unesta..öö.. riittävästi irti. Kuitenkin nyt puoli neljään mennessä olen onnistunut olemaan hereillä kahteen otteeseen n. 20 minuuttia. Muuten olen nukahtanut sohvalle, sänkyyn ja viittä vaille tietokoneelle. Vakava-asteinen unitauti on siis tullut takaisin. Olen syönyt, juonut, käyttänyt kirkasvalolamppua, pessyt naaman kylmällä vedellä ja avannut ikkunan. Uni vaan ei mene mihinkään. Nyt on vaan pakko ryhdistäytyä, sillä olen luvannut mennä avustajaksi lasten kokkikerhoon. Toivottavasti en nukahda sinne...

Kiitos kaikista kommenteista edelliseen postaukseen. Itse olen tyytyväinen lähes kaikkiin, tai no okei itsekin listasin sairastuessani niitä kommenteja, joita en halua kuulla: http://prognoosi.vuodatus.net/blog/188345/sammakoita/

Kävimme alkuviikosta pienellä porukalla aikuisten syöpä- ja veritautien osastoilla kertomassa enemmän tukihenkilötoiminnasta. Oli ihan mukava ja hedelmällinen keikka, sillä jopa tapasimme yhden "tuettavan" ja pölötimme hänen kanssaan varmaan pari tuntia :D Torstaina taas oli tämän meidän paikallisen kerhon ;) kokoontuminen. Uintia ja maittavaa sapuskaa. Tosin uimapaikka, ns. kylpylä, oli todella liikuntavammaisystävällinen, nimittäin ainut hissi oli kuulemma rikki, eikä muita ollut, joten pääsin aluksi vain yhteen altaaseen ja n. 45 minuuttia odotettuani toiseen, jossa oli menossa joku ryhmä. Sinänsä aika omituista, että a) kauankohan ko. hissi on/on ollut rikki, b) onko asian hyväksi tehty jotain c) voisiko EDES hissin oveen laittaa asiasta tiedon d) entä jos olisimme olleet kauempaa tulleita hotellivieraita, kiva ylläripylläri.

Pakkanen kiusaa minua suuresti. Vaikka kuinka pukee, tuntuu että kuolee kylmyyteen. Nokka valuu verta solkenaan, eikä se tyrehdy kun ilma on niin kuiva (ja trompparit matalalla) sekä nyt mulla on nuha. Kaamea rehellinen räkätauti! Se tuli ihan varmasti kun uinnin jälkeen menin kylmään autoon. Tiedän juu että kyseessä on virustulehdus, mutta silti kylmällä on varmuudella sormensa pelissä.

Olen erilaisia keskusteluja ja blogeja lukiessani törmännyt siihen, että mitä sanotkin, aina sanot väärin. Toki on hyvä olla vain läsnä ja kuunnella, mutta on se nyt aika outoa, jos toinen kertoo että mulla on todettu syöpä ja sinä et sano siihen mitään. Mitä siihen voisi sanoa? Ainakin seuraavat ovat kuulemma väärin, vaikka itse olisin voinut sanoa juuri tällä tavalla:

Mun jalkaan sattuu. Syön paaljon kipulääkkeitä ja sitten olen ihan pöhnässä ja huonovointinen. Mulla on taas kuumetta enemmän kuin yleensä. Ulkona on niin kylmä että kuolee. Tällä hetkellä tuulen hyytävyys mukaan lukien -24.3 C koska tuulee 10 m/s, eli viitisen boforia. Kurjuuksien kurahousut : / 

Harmittaa vaan. Ei mulla muuta.

Katsoin eilen televisiosta todella koskettavan ja paikoin itkettävän dokumentin pienistä lapsista, vauvoista, joiden elämä loppui pian syntymän jälkeen, ennen kuin elämä oli edes kunnolla alkanut. Kaikkein koskettavinta oli se, miten hyväksyen perheet osasivat ottaa asian. Tai ei ehkä hyväksyen, mutta alistuen ja kiitollisina kaikesta ajasta minkä he ovat lapsen kanssa saaneet. Itse en moiseen varmastikaan pystyisi. Dokumentti löytyy yle-areenasta n. 30 vuorokauden ajan: http://areena.yle.fi/video/703637

No ei se sen oikea nimi ollut. Kyseinen liike siis sijaitsee World Trade Centerissä Helsingissä. Nimeltään Behnfords ja netissä voipi ihailla liikettä: http://www.behnfords.fi/

Liikkeessä myydään tuotteita Englannista, Australiasta ja Yhdysvalloista. Tuotteet ovat siis vaihtelua suomalaiseen makumaailmaan. Toki moni näistä maista kotoisin oleva kaipaa muistoja esim. lapsuudesta, mutta minulla ostokset perustuvat vain vaihteluun. On hauska kokeilla jotain esim. elokuvista tai sarjoista tutuista ruuista, kuten pop tartseja ja oreo-keksejä.

Nämä ovat siis eräänlaisia keksejä, jotka survotaan leivänpaahtimeen ja nautitaan lämpöisinä. Mielenkiintoisia tosiaan.

Olen tämän toki aiemminkin nähnyt, mutten tosiaan ole tätä muistanut. Rohkaisevan hauska:

Sepä se. Kävin perjantaina Ateneumissa tutustumassa tähän ainutlaatuiseen näyttelyyn. Pitkään, jo viime syksynä suunnittelimme ystäväni kanssa lähtevämme näyttelyä katsomaan. Kuitenkin syksyllä vellovassa influenssa-epidemiassa päätimme me kaksi vastustuskyvytöntä odottamaan rokotteen tehoa. Sitten minä jouduin nopealla aikataululla leikkauspöydälle ja kun alunperin näyttelyn piti päättyä jo tammikuun alussa, saimme haudata haavet nähdä tämä näyttely. Kuitenkin kun näyttelyaikaa jatkettiin, päätin selvitä sinne omilla jaloillani. Maanantaina kuitenkin jo totesin ettei näillä jaloilla ole mitään asiaa ulos, saati Helsinkiin. Pakko olisi lähteä pyörätuolilla, mutta ystäväni ei pysty minua siinä työntämään kuin ihan tasaisella pieniä matkoja. Onneksi hetkin pohdittuamme saimme mukaan ystäväni poikaystävän, sillä hänellä oli samaan aikaan joku kiinnostava meeting. Kaikki hyvin. Hän voisi työntää ja auttaa minua kynnyksissä ja kokkareissa matkalla Ateneumiin.

Torstai-iltana sitten yhdeksän maissa selvisi, ettei ystäväiseni poikaystävä pääsekään tulemaan meille avuksi. Meinasi koko reissu lässähtää kasaan siinä vaiheessa. Soitin ekalle Helsingissä asuvalle ystävälleni Sallalle ja hällepä sopi tulla mukaan reisuttelemaan. Varsinkin kun pystyin lupaamaan ilmaisen sisäänpääsyn Ateneumiin. Niin taas menivät kaikki suunnitelmat uusiksi ja tarvitsin hieman apua myös äidiltä ja toiselta ystävältäni, mutta pääsimme kuin pääsimmekin junalla Helsinkiin. Konduktöörit ja muut junaheput olivat valtavan ystävällisiä ja avuliaita, vaikka mukanani matkustikin ilmainen jänis-avustaja. Helsingissä Salla oli meitä vastassa ja niin pujottelimme jäisessä ja kokkareisessa tietyömaameiningeissä Ateneumille.

Taas oli vastassa avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä ja kaikki oli tehty helpoksi liikuntavammaiselle. Salla työnteli minua välimatkat ja minä kelailin itse saleissa ja ihastelin sitä kolmattasadatta naisenpäätä. Paljon oli ihmisiä katsomassa, mutta hyvin antoivat tilaa kun minä kelailin heitä päin ;) No ei vaineskaan, antoivat hyvin tilaa että näin kaikenlaiset taulut ja patsaat. Saimme myös salakuljetettua laukun pyörätuolini kahvoissa, jonne mahtuivat kaikkien tarpeelliset kännykät ja kukkarot. Kiersimme kaikki kerrokset läkähtymiseen asti ja sitten vielä ostoksille Ateneumin kirjakauppaan. Paljon sieltäkin piti kaikenlaista haalia, mutta vihdoin WTC:hen namille pastalle. Taas muistin kuinka vaikeaa on olla liikuntavammainen. Piti valita ravintola mihin pääsee pyörätuolilla ja kun sellainen löytyi, ei siellä pääsyt vessaan mitenkään edes huonoilla jaloilla. No söimme ja nautiskelimme ja käväisimme vielä Amerikanihmeet-kaupassa, josta piti ostaa kaikenlaista hassua amerikanmaalta. Kiireen vilkkaa täyteen junaan ja kohti kotia. Kotona maistui kyllä uni! Mutta mukavaa oli!

Muistakaahan huussinseutulaiset nämä loistavat luennot. Itse mieitin onnistuisinko mitenkään keskiviikkona menemään, mutta ikävä kyllä en todennäköisesti onnistu. Kertokaahan jos joku sinne menee!

Eli Meilahden lääketieteellisen kampuksen Studia Medicina -luennot kevätkaudella 2010
Ke 27.01.2010
Ke 31.03.2010
Ke 26.05.2010

Keskiviikkona 27.1.2010 klo 18 - 20
Biomedicum Helsinki, ls 1, Haartmaninkatu 8

VOIKO SYÖPÄÄ YMMÄRTÄÄ?

klo 17.00-18.00 kahvitarjoilu

klo 18.00-18.30
Professori Tomi Mäkelä, Biotekniikan instituutti
Miten syöpä syntyy?

klo 18.30-19.00
Osastonylilääkäri Aila Tiitinen, HUS Naistenklinikka
Nainen, hormonit ja syöpä

klo 19.00-19.30
Professori Heikki Joensuu, HUS Syöpätautien klinikka
Syövän hoito tänään ja huomenna

klo 19.30-20.00
Yleisökysymykset ja keskustelu

Puheenjohtajana
Arkkiatri Risto Pelkonen

Vapaa pääsy.

Mietin kun kuuntelin tätä Ultra Bran laulua, että olisikohan mahdollista toteuttaa nämä kaikki? No siinäpä olisi haastettaa.

Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen (auts, kova homma!)
olen ajanut hiomavaunulla sumuisena aamuna (mutta mikä on hiomavaunu?)
Olen seissyt laiturilla kolme (Varmasti montakin kertaa)
ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon (En kyllä ole, tämä täytyy toteuttaa pikimiten!)

Olen kahlannu rantaveteen (Juu.)
soutanut soutuveneellä sumuisena aamuna (Done)
Olen seissyt laiturilla hiljaa (Olen epäilemättä, vaikka se on saattanut olla vaikeaa)
ja kuullut äänet kaukaisten laivojen (Olen. Aika romanttista..)

Olen eksynyt Latviassa (Tästä minulla on ikävä kyllä todistaja. Olin tosi vihainen ja lähdin eri suuntaan ystävästäni ja sitten soitin itkien hänelle että mulla on paha olo ja mä en tiedä missä mä oon ja tässä on katu ja puita)
kävellyt kaupungin reunan yli (Raision ainakin, sen muistan. OIin kakkosluokalla)
Luulin katoavani (Toki.)

Poikki ja pinoon. Se o loppu ny.

Minua kolme kuukautta on ilostuttanut Pampula, kiitos hänelle!

Viimoinen paketti:

Ainekset maittavaan suklaatikakkuun!

KIIITOS!

Ennen jaettiin elämä
perheen, suvun ja kylän kanssa.
Oli neuvot ja osanotot
omasta takaa:
lapsitaloon pullakranssi,
hautajaisiin maitohinkki.
Välittämistä ilman korulauseita,
vuoroin auttajana,
vuoroin saajana.
Tänään lomakkeita, kaavakkeita,
selittelyjä ja todisteita.
Ammatillisia auttajia,
virallisia virkailijoita.

-Eeva Kontiokari-

Tuntuu että se kaikki tuska mitä kipsin kanssa ei ollut, on nyt tässä jalassa. Turhaan kehuin että kipuja on ollut vähän. Nyt pystyn olamaan max tunnin istuallaan ja sitten taas jalka pystyyn. KIpulääkkeitä menee niin että pää on pehmoinen, kun sattuu, sattuu ja sattuu. Ei toivoakaan normaalimmasta kävelystä. Koko kroppa on kippurassa kun tuska viiltää. Mur.

No eilen innostuin tekemään niitä tryffeleitä kera tumman 55 % Kuubalaisen rommin. Pullosta pienen määrän kaataminen oli aivan mahdotonta. Kaikki kallis neste valui pullon sivua tiskipöydälle! Miten voi olla noin mahdotonta? Hieman taisi joukkoonkin päästä, sillä tryffeleistä tuli valtavan hyviä! Kookoshiutaleet kumosin kaikki toiseen massaan, joten kierittelyt oli tehtävä tomusokerissa. Eipä siitä haittaakaan ollut. Nameja kyllä tryffelit olivat ehdottomasti!

Ristikoita kuluu, samoin kanavanatöitä ja uusin Dan Brownin kirjakin on hyvässä mallissa.

Mun piti lopettaa noiden kanavatöiden teko, mutta eilen oli niin kurjaa, että kävin ostamassa nyt sen viidennen taulun tehtäväksi. Ongelma vaan on mitä ihmettä minä noilla teen? Päällystän seiniä? Lahjoitan tyynyinä? Äh.

Vinkeä väkkyrä, tai oikeammin väkkyrän mutsi linkkasi ihanan paikan: http://kidswithalittleextra.blogspot.com/ Tuli hyvä mieli kun noita iloisia ihmisiä katseli. Eilen alakerrassa tuli vastaan kaksi down-neitiä. Toisella oli niin kova kiire sisään, ettei heti muistanut kaikenmaailman käyttäytymissääntöjä, mutta toinen kysyi heti että "mitä sun jalalle on käynyt" ja kun kerroin hän sanoi "oi oi" ja se tuli kyllä niin sydämestä :)

Onnistuin eilen ostamaan rommia, kun jouduin odottelemaan kyytiä kaupassa. Oli aika hauskaa mennä alkoon kyselemään mikä rommi olisi hyvää. Huomenissa voisi sen testata, jos remonttimiehet eivät valtaa koko asuntoa.